Vaikenemisesta avoimuuteen

Talviaurinko laskee 2

Väestökyselyjen mukaan noin kolmannes suomalaisista käyttää ”epävirallisia” eli täydentäviä hoitomuotoja. (Wahlström ym. 2008, Lindeman 2011). Niillä tarkoitetaan yleensä hoitomuotoja, joita ei  ole tarjolla julkisessa terveydenhuollossa. Se, mikä määritellään täydentäväksi, vaihtelee maittain.

Suomessa esimerkiksi akupunktio, vaikka ei perustukaan länsimaisen lääketieteen maailmankuvaan, on hyväksytty hoitomuoto, kun hoitajana on lääkäri. Hieronta on joissakin maissa tavanomaista, toisissa täydentävää hoitoa.

Tutkimukset osoittavat, että täydentäviin hoitomuotoihin turvaudutaan tavanomaisen lääkärinhoidon lisäksi, ei  sen korvaamiseksi.  Joskus käy niin, että kun ihminen ei saa vaivoihinsa ja ongelmiinsa apua terveydenhuollosta, hän kääntyy täydentävän hoitajan puoleen.  Tästä  ei monestikaan  kerrota lääkärille tai muille terveydenhuollossa työskenteleville.

Miksiköhän ihmiset salailevat? Siksikö, että kokevat tulleensa ”huuhaan” huijaamiksi vai  siksikö, että eivät halua kohdata terveydenhuoltohenkilöstön vaikenevaa tai joskus jopa nyrpeää asennetta. Jos potilas kertoo saaneensa apua vaikkapa kosketushoidosta ja saa sitten terveydenhuollossa vastaukseksi kommentin ”eihän sen vaikutuksista ole tieteellistä näyttöä”, hänen kokemuksensa autetuksi tulemisesta on sivuutettu. Hoitomuotoa, josta hän on saanut apua, ei ikään kuin ole olemassakaan.

Vaikka kolmannes suomalaisista käyttää täydentäviä hoitomuotoja, virallisen hoitojärjestelmän sisällä ne vaietaan olemattomiksi. Julkisuudessa muutama ronskeja väittämiä esittävä kriitikko sen sijaan puhuu äänekkääsi  näitä hoitomuotoja vastaan ja uhoaa, että kaikki virallisen systeemin ulkopuolella toimivat auttamisen tavat ovat toisaalta tehotonta, mutta samalla myös vaarallista huijausta.

Tämä on hämmentävää.  Olisiko syytä tutkia, mistä  oikein on kysymys?

Tieteen tehtävä on totuuden etsiminen. Se pyrkii löytämään mahdollisimman totuudenmukaisia kuvauksia maailmasta ja perusteltuja selityksiä erilaisille ilmiöille.

Täydentävien hoitojen suosio on todellinen, väestötutkimuksin osoitettu ilmiö, joka koskee suurta osaa suomalaisia.  Silti sen kansanterveydellisiä hyötyjä tai haittoja ei meillä tutkita.  Mikä voi olla syynä siihen, että  Suomen terveydenhuoltojärjestelmä ja kansanterveystiede eivät pidä täydentävien hoitoja tutkimuksen arvoisena asiana?

On esitetty, että niitä ei kannata tutkia, koska niiden fysiologisia  vaikutusmekanismeja ei tunneta. Toisaalta myös todetaan, että kyllä kaikki hyvät hoitomuodot ennen pitkää otetaan käyttöön, kunhan niistä on tutkimusnäyttöä. Näinkö tosiaan on?  Tutkimusnäyttöähän ei voi tulla, jos ei tutkita. Ja jos ei ymmärretä  fysiologista vaikutusmekanismia, niin ei kannata tutkia. Aukoton kehä!

Tieteellisyyden synonyymi ei  parantamista tutkittaessa kuitenkaan ole  fysiologia. Tietellinen metodi ei siis sisällä vaatimusta soveltaa vain fysiologista otetta tai molekyylibiologista katsantoa parantamisen tutkimukseen. Tieteen periaate on monimetodisuus sekä avoimuus ja oman totuutensa kyseenalaistaminen.

Ihminen moniulotteisena olentona ylittää biologis-fysiologiset  mekanismit.  Hän on kehon lisäksi tietoisuutta, tunteita, sosiaalisia suhteita ja henkisyyttä. Ne ovat ihmisenä olemisessa yhtä tärkeitä kuin biologia. Täydentävissä terveysnäkemyksissä, erityisesti kehomieli-hoidoissa,  ihmisestä ajatellaankin usein juuri tällä tavoin.

Ehkä juuri tämän vuoksi ne herättävät paljon ja voimakkaita tunnereaktioita, joilla on kuitenkin hyvin vähän tekemistä hoitomuotojen todellisten hyötyjen ja haittojen kanssa. Ennakkoluuloja on paljon, tutkimusta vielä aika vähän.

Reaktioiden taustalla saattaakin olla aivan muuta kuin huoli tieteellisyydestä tai potilaista, heidän paranemisestaan ja turvallisuudestaan. Tämä olisi yksi tärkeä tutkimuksen aihe.

Tutkitaanko hyötyjä, jos vaikutusmekanismia ei tiedetä?

Kuten edellä totesin, täydentävien hoitojen tutkimusta on Suomessa vastustettu vetoamalla siihen, että ei kannata tutkia sellaisia hoitomuotoja, joiden vaikutusmekanismeista ei ole selkeää ja ymmärrettävää selitystä. Esimerkiksi akupunktion, refleksologian tai kiropraktiikan vaikutusmekanismeista ei ole terveystieteissä yksimielisyyttä. Silti kansainvälisten tutkimusten perusteella tiedetään näiden hoitomuotojen auttavan monissa vaivoissa, mm. kivun lievityksessä.

Vastustamisen perustelu onkin outo. Hyvin suuresta osasta virallisesti terveydenhuollossa käytössä olevistakaan  hoitomuodoista ei ole tiedossa yksiselitteistä vaikutusmekanismia tai käytetyistä hoitomenetelmistä ei ole olemassa kontrolloiduin kliinisin kokein saatua tutkimusnäyttöä. Silti niitä käytetään yleisesti. Ärtynyttä suolta, väsymysoireyhtymää, masennusta, epäselviä oireita ja kroonisten sairauksien oireita hoidetaan, aika usein lääkkeillä – hyvällä tai huonolla menestyksellä.

Jos ei tunneta vaivan syytä ja sen syntymekanismia eikä ole päteväksi osoitettua hoitomenetelmää, kokeillaan ensin yhtä ja jos se ei toimi niin sitten toista tapaa. Näin toivotaan löytyvän käytännön kautta apua ihmiselle. Usein löytyykin. Ja se on hyvä asia.

Tutkimustulokset voivat olla vinoja

Finlandia-voittaja, neuropsykologiasta väitöskirjaa tekevä Jussi Valtonen kirjoitti  kiinnostavasti terveystutkimuksen valtarakenteista Tieteen riippumattomuutta on suojeltava (HS 27.12.2015).

Hän mainitsi kirjoituksessaan Yhdysvalloissa yleisesti käytetyn psyykenlääkkeen tutkimuksesta, jonka aineistosta saatiin hyvin erilaisia tuloksia sen mukaan, oliko kyseessä lääketeollisuuden rahoittama vai riippumattomien tutkijoiden analyysi.

Lääketeollisuuden analyysin tulos osoitti, että lääke oli ”yleisesti hyvin siedetty ja tehokas hoito nuorten masennukseen”. Siitä tulikin  yhtiön myydyin mielialalääke. Vuosien kuluttua tehtiin riippumaton analyysi ja sen tulos osoitti lääkkeen tehottomuuden sekä sen ikävät haittavaikutukset.

Kysymyksessä oli sama tutkimusaineisto, josta saatiin eri tulokset!

Esimerkki osoittaa havainnollisesti, että se, kenellä on valtaa ja rahaa, yleensä määrittelee, millaisia asioita tutkitaan, on soveliasta tutkia ja mikä on hyvää tiedettä. Rahoittaja voi vaikuttaa jopa tutkimustuloksiin.

Onneksi demokraattisissa yhteiskunnissa valtarakenteet eivät kuitenkaan ole aukottomia, kuten Valtosen esimerkki osoittaa. Kriittiset tutkijat epäilivät lääketeollisuuden tuloksia ja  tekivät uusinta-analyysin.

Vapaassa maassa voi kuulla valtavirrasta poikkeaviakin ääniä. Rohkeat ihmiset tarttuvat tärkeiksi kokemiinsa tehtäviin. Rohkeat tutkijat vaiettuihin tutkimusaiheisiin, vaikka akateemisista rahahanoista ei virtaisikaan kasoittain euroja omaan tutkimuslaariin.

Tällaiset tutkijat ymmärtävät, että tieteen tehtävä on etsiä totuutta. Vaikeneminen loppuu ja avoimuus alkaa.

Tutkimuksia

Lindeman, M. (2011) Biases in intuitive reasoning and belief in complementary and alternative medicine. Psychology and Health, 26(3):371–382.

Wahlström, M., Sihvo, S., Haukkala, A., Kiviruusu, O., Pirkola, S. & Isometsä, E. (2008) Use of mental health services and complementary and alternative medicine in persons with common mental disorders. Acta Psychiat Scand, 118(1):73–80.

Kirjoittaja: Pauliina Aarva

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Vaikenemisesta avoimuuteen

  1. Voi kun saisi tällaista tutkimusta Suomeenkin! Voisiko Tampereen yliopisto olla tässä asiassa rohkea edelläkävijä? 🙂
    Kuten sanoit, taustalla on raha ja oman vallan pönkittäminen. Lääkärikunta ja lääketehtaat ovat vuosikausia kontrolloineet sitä, millaista terveystutkimusta Suomessa ”on soveliasta” tehdä. Täällä on ollut tilaa vain yhdelle totuudelle, koska sillä on varmistettu, että yhteiskunnan rahavirrat ohjautuvat jatkossakin näiden tahojen kassaan. Tätä kaikkea tietysti on perusteltu -sädekehä pään päällä ja tekohurskas ilme naamalla- potilaiden parhaalla ja ”tieteellisyydellä”. Onneksi ajat ovat muuttumassa. Nuorempi sukupolvi ei enää näitä vanhoja auktoriteetteja pelkää, vaan osaavat kyseenalaistaa, etsiä tietoa ja hakea apua ”virallisten tahojen” ulkopuoleltakin. Ottavat sen vallan takaisin itselleen, minkä pitäisi kuulua jokaiselle ihmiselle alunperinkin.

    Tykkää

  2. Kiitos, lukija, kommentista. En pysty sanomaan Tampereen yliopiston nimissä mitään, koska en ole siellä nyt töissäkään, tosin minulla on terveyden edistämisen dosentuuri tässä yliopistossa. Parhaillaan on vireillä yksi säätiöapurahahakemus pienehkön väestötutkimuksen tekemiseksi. Toinen kehitteillä oleva hanke koskee kansalaisten hoitokokemuksia. Aiheesta kiinnostuneita tutkijoita on luonnollisesti hankala saada mukaan, jos ei ole palkkarahoitusta. Mutta aikanaan rahoitusta kyllä tulee, se lienee ilmeistä. Suomikin on nimittäin ihan selvästi muuttumassa tässä suhteessa avoimemmaksi ja moniarvoisemmaksi – myös akateemisessa maailmassa. Ja hyvä niin.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s